Otaksun, että olisit itsekin sanonut saman, mutta sitä en saa koskaan tietää. Katsot kameraan ja hetken näytät samalta kuin rippikuvassasi, jossa silmäsi olivat suuret. Sellaisia en sinulta perinyt. Perin väsyneemmät silmät. Sellaiset, jotka kääntävät katseensa kamerasta tai katsovat hieman sivuun, kun niihin on katsottu liian pitkään. Kertooko katseen vastaanotto siitä, miten meitä on katsottu ja millaisena meidät on nähty ennen kuin me olemme voineet sanoa mitään ääneen?
Nyt sinä et voi sanoa mitään ymmärrettävästi ja silti sanon hoitajalle, että lääkärille voi välittää toiveeni (joka olisi myös toiveesi, sanon) elvytyskiellosta. Olen hetken aikaan muualla. En hoivakodissa, en kolmekymppisessä kehossani vaan joku muu minä kuin minä tänä päivänä. Hiljaisen hetken ajan itken. Oikeasti itkin jo ennen kuin totesin ääneen toiveeni. Hoitajan kysymys elvytyskiellosta yllätti minut. Kun muut poistuivat huoneesta ja mongersit vieressäni, itkin, koska en saa enää ikinä vastauksia. Enää en edes mieti, mitä haluaisin kysyä meneestä.
Olet niin hauras, että en soisi sinulle enää yhtään enempää kärsimystä, vain pelkkää iloa, vaikka tiedän/luulen, että kognitiiviset taitosi eivät riitä käsittämään iloa. Ehkä sinä kuitenkin nautit vaikka et iloitse. Nautit syömisestä. Musiikista. Kasvoista, jotka sekunnin murto-osan ajan ovat edessäsi tutut ennen kuin näköaistin ja aivojen muistavien alueiden yhteys katkeaa.
Minä olen päättänyt päivistäsi. Sinä päätit päivistäni, kun halusit minut tähän maailmaan.
