Tänään äitini rikkoi lasikulhon. Sirpaleet ja suklaapähkinät seikkailivat lattialla. Viereisessä pöydässä nainen huusi apua. Apuaaa. Apuaaa.

Äiti istuu tuolissa ja hieroo haaroväliään. Ikkunan takana on harmaus, sisällä pimeys, josta katon halogeenit tekevät pimeän sijaan hämärän. Vyöllä on tehtävä. Se pitää äidin kiinni tuolissa, jotta tämä ei tarttuisi kiinni kaikkeen ympärillä olevaan. Aika, jona syötän äidille keiton, on puolen tunnin mittainen mutta mielessäni se kestää tunteja eikä lopu vaan lusikka käy lautasella, suussa, lautasella, suussa, lautasella, suussa, lautasella, suussa. Olen väsynyt. Todella väsynyt enkä ole vieraillut täällä kuin kahden tunnin ajan ja tätä ennen edellisen kerran puolitoista kuukautta sitten.

Soitin ennen tuloani hoitajalle, jotta olisin saanut tietää, pitäisikö minun tuoda mukanani jotain. Suihkusaippuaa oli vastaus. Myös toppahousut olisivat tarpeelliset mutta on jo niin keväistä, että ne ehtii tuoda ensi talveksi, hoitaja jatkoi. Ensi talveksi, ajattelin. Elääkö äidin keho vielä ensi talvena? Aivokuoren alla on ollut vuosia kuollutta, tai ainakin hyvin vähän eloa.

Syötän suolakaloja. Suu hamuaa lisää, haukkoo ilmaa kuin linnunpoikasen nokka. Kalat ovat matoja. Suoralla käytävällä rollaattorit sumppuuntuvat ja ihmiset eksyvät. Ohjaan liikennettä. Televisiossa hiihdetään viestiä. Selostaja eläytyy. Minä etäännyn. Kaivan esiin tietokoneen, jotta hetkessä ei tarvitsisi olla niin täydellisesti läsnä. Minulle riittäisi että olen puoliksi tässä. Puoliksi äidin geenejä. Täysin eri ja erillinen ihminen eikä minun tarvitse olla surullinen. Kevät on iloa. Kahdeskymmeneskahdeksas helmikuuta. Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivä. Äiti on rauhoittunut käsiposkella tuoliin ja vaipunut puolittain uneen tai ajatuksiin, joita otsan alla voi olla, vaikka minä en niitä näkisi tai kuulisi.

Hyvää alkavaa kevättä!